Yksi nykypäivän työelämän suurimpia paradokseja on se, että samaan aikaan jylläävät puheet unelmatyöstä, työn merkityksellisyydestä sekä hurjasta työpahoinvoinnista. Ikään kuin olisi kokonaan kaksi eri maailmaa tai vähintään kaksi eri työelämää.

Osattomuuden kokemus on luultavasti yksi ikävimmistä tunteista, joita ihminen voi sosiaalisena olentona tuntea. Tunne siitä, että muilla on jotain, mitä minulla ei ole. Muilla on kivaa, minulla ei. Muut saavat nauttia, minä en. Muut kokevat työssä suunnatonta merkityksellisyyttä, mutta minä en. Osattomuuden kokemus kalvaa ja painaa mieltä, vaikka se ei olisikaan tosiasiallisesti totta, kokemus on mitä todellisin.

Unelmatyöt ja työn merkityksellisyys

Mistä siis tulee vaatimus siitä, että työn pitäisi olla yhtä unelmaa tai työstä pitäisi kokea valtaisaa merkityksellisyyttä? Älkää ymmärtäkö minua väärin. Tietenkin sekä unelmatyö, että työn merkityksellisyys ovat toteutuessaan hienoja asioita, mutta ovatko ne välttämättömiä? Jos jahtaamme jatkuvasti unelmatyötämme tai yhä suurempaa merkityksellisyyden kokemusta, niin emmekö silloin anna työlle liian suuren vallan elämässämme?

Eikö meidän ihmisten elämä voi olla täydellistä sekä kokemukset mielen ja sydämen täyttäviä, ellen tee unelmatyötäni?

Vai onko niin, että olemme kollektiivisesti onnistuneet rakentamaan merkityksellisen työn tarinan, niin merkittäväksi osaksi yhteiskuntaa, että ihmiset, jotka eivät koe tekevänsä unelmatyötä, joutuvat kokemaan syvää osattomuutta?

Työ on elämää varten

Työn merkityksellisyyden vaatimus näyttää välillä tavoittavan sellaiset mittasuhteet, että elämä on työtä varten ja täysi elämä määrittyy vasta unelmatyön kautta. Merkityksellinen työ toimii ensisijaisena onnellisuuden lähteenä ja jos sitä ei ole, niin elämä on synkkää, koska työelämä on synkkää.

Mitä jos ihminen haluaakin, että työ on elämää varten ja käy töissä siksi, että saisi laskunsa maksettua ja perheelleen ruokaa. Mitä jos se täysi ja onnellisuutta tuova elämä onkin jossain muualla ja työ mahdollistaa sen, eikä ole se. Voisiko työn merkityksellisyys olla siinä, että se tekee elämän mahdolliseksi, eikä siis siinä, että työ luo elämälle merkityksen?

Luulen, että teemme isolle osalle ihmisiä karhunpalveluksen jatkuvalla merkityksellisyyden korostamisella. Siis niille ihmisille, jotka haluavat käydä töissä elämää varten. Hoitaa hommansa ja nostaa siitä palkan. Ja kun ympäröivä maailma korostaa työn merkityksellisyyden kokemusta kaikissa kanavissa, voi mieleen hiipiä ajatus, että pitäisikö minunkin kokea se, kun muut kokevat? Ja kun kokemusta ei sitten synnykään, alkaa työ tuntua paskaduunilta ja työyhteisö ikävältä.