Moni työntekijä kasaa itselleen turhaa kuormaa, esittämällä ”liian pätevää” ja hallitsevansa kaikki heille annettavat tehtävät ilman apua. Minusta tuntuu, että me suomalaiset emme oikein osaa olla avoimesti keskeneräisiä. ”Ei tartte auttaa” – on sketsinä toimiva, mutta työelämässä siitä voi seurata katastrofi. Voimme pilata kokonaisia liiketoimintoja, tai mikä pahinta, kasvattaa omaa kuormaamme liian suureksi, kunnes emme enää jaksa.

Moderni työelämä perustuu siihen, että apua pyydetään ja sitä annetaan

Nykyaikainen työelämä on kompleksinen. Ei riitä, että hallitset yksittäisen asian toteuttamisen, sinun on mm. osattava kommunikoida asiakkaiden, kollegoiden, esimiesten ja muiden sidosryhmien kanssa. On hahmotettava kokonaisuuksia aivan eri tavalla kuin aiemmin. Harva meistä on hyvä kaikessa. Väitän ettei kukaan ole.

En halua palkata ”kaiken tietäviä”, omasta mielestään valmiita tyyppejä. Ai miksikö? Siksi, että nämä tyypit ovat yleensä sellaisia, jotka ovat tietämättään tietämättömiä ja se on riskeistäni suurin. He eivät siksi ymmärrä panostaa omaan kehitykseensä. Sellaisten tyyppien kanssa pelkäisin joka päivä. Kun he eivät tietämättömyyttään ymmärrä pyytää apua, eivät he myöskään näe eskaloituvia tilanteita riittävän ajoissa.

Mieluummin teen töitä ihmisten kanssa, jotka ovat avoimesti keskeneräisiä

Minä uskalsin olla avoimesti keskeneräinen vasta lähestyessäni 40 ikävuotta. 20 vuotta liian myöhään. Tämä on vapauttavaa. Vaikka luonteeni mukaisesti edelleen päsmäröin ja osallistun sellaisiinkin asioihin, joihin osallistumistani ei kaivata, koen avoimesti keskeneräisyyttä. En keskinkertaisuutta, mutta keskeneräisyyttä. Haluan oppia koko ajan uutta, enkä suostu sanomaan olevani valmis. Itseäni kehun tietenkin ja olen omasta mielestäni joissain asioissa maailman paras, mutta en koskaan valmis.

”Jos olisin nyt uraani aloitteleva nuori, kehittyisin seuraavan viiden vuoden aikana enemmän, kuin olen kehittynyt viimeisen 20 vuoden aikana”

Jos aloittaisin urani nyt ja uskaltaisin olla avoimesti keskeneräinen, saavuttaisin urallani paljon enemmän. Kehittyisin seuraavan viiden vuoden aikana enemmän, kuin olen kehittynyt viimeisen 20 vuoden aikana. Kaikki vain siitä syystä, että uskaltaisin pyytää apua ja saisin sitä. Oppisin kokeneemmilta, sen sijaan että väittäisin hallitsevani kaiken, niin kuin aikaisemmin väitin. Välttäisin monet tekemäni virheet, enkä kantaisi sitä kuormaa, jonka silloin jouduin kantamaan. En pelkäisi mitään työhön liittyvää. Ja se ettei pelkää mitään, on sairaan kova juttu.

Kun minulta kysytään ”onelineria” nuorelle työntekijälle, vastaukseni on: Ole oma itsesi, avoimesti keskeneräinen. Pyydä apua ja anna sitä muille.